Marko, Aho ja mä,
eli ehdotus maaseutumuusikon muotokuvaksi

Kaavilainen kantritähti -kirjoitussarja, osa 2
(c) Suonna Kononen 26.09.2013



hl_hki_210912_img_5476_pieni.jpg

Marko Aho Kevyiden Multien keikalla Helsingin Mendocinossa 21.09.2012. Kuva: Olli Nurmi


Jos Suomessa jaettaisiin KantriMusiikkiAwardseja, kenet palkittaisiin? 70-vuotias Jussi Raittinen ensimmäisenä elämäntyöstään luonnollisesti. Pekka Myllykoski & Pilli Pajukallio. J. Karjalainen. Olli Haavisto. Kapa Ahonen. Mikko Alatalo, Kari Kuuva – vasta kiekkojakin julkaisseet ja tukevasti elossa, toisin kuin moni suomalaiseen iskelmään kantria ujuttanut pioneeri, Jarno Sarjanen, Kari Tapio, Topi Sorsakoski...

Kun legendat olisi saatu kukitettua ja edesmenneet itkettyä, Tommie Mansfieldiä unohtamatta, olisi aika muistella aktiivisia nykytoimijoita. Kantritohtori Teppo Nättilä. Jussi Syren. Mika Kuokkanen ja Ninni Poijärvi... Ja ehdottomasti Marko Aho, maaseutumusiikki- ja nääskantrimies, pystyvä Telecaster-kitaristi, aikaansaapa levynjulkaisija ja alan ahkera yleistoimija Tampereen Kissanmaalta.

Koska Huojuva lato ja Suonna Kononen ovat levyttäneet Markon Maaseutumusiikki-labelille, ja silloin tällöin kohtaamme vielä samassa Pilli Pajukallion johtamassa suomikantri-projektissa Kevyet Mullat, olisin jäävi kirjoittamaan näitä kehuja julkisessa työssäni sanomalehden kulttuuritoimittajana. Mutta Kaavilaisessa kantritähdessä voin kehua Markoa kuinka paljon lystää. Teen tämän täydestä sydämestäni.

Törmäsin Marko Ahoon ensimmäisen kerran fyysisesti Tampereen Telakan takahuoneessa vuonna 2005. Olimme yhteiskeikalla, vanha joensuulaisyhtyeeni Folkswagen ja Crawfish Kings, jossa Marko tuolloin kitaroi. En muista tapaamisesta oikein mitään, mutta se johtuu siitä, että olin saanut vatsataudin Joensuun torilta lähtiessäni ostamasta lihapiirakasta. Se keikka meni paskat housuissa siis muustakin kuin siitä syystä, että Tampereen juurimusatarkkarit olivat yleisössä kädet puuskassa.

Markon ja kaverinsa Antero Gustafssonin tekemä Pekka Myllykoski -haastattelukirja Pekka saa relaa! oli aiheuttanut minussa jo vuonna 2002 ilmestyessään valtavan riemun, kuten myös herrojen yhtyeen Jytäjemmareiden ensimmäinen levy Viekää minut baariin taas... vuonna 2004. Ne olivat "suomalaisen fanittamisen ultimaatumeita", kuten aikanaan lehtiarviossa taisin kirjoittaa.

Sittemminhän Marko on saanut aikaan vielä kolme pitkäsoittoa Pekka Myllykosken kanssa, tehnyt toisen Myllykoski-kirjan, perustanut oman uuden Dortmunder-bändin, koonnut kaksi Maaseutumusiikki-kokoelmaa, julkaissut useita muita pienempiä kantri-folk-juurimusiikki-kiekkoja, järjestänyt maaseutumusiikkitapahtumia, nääskantriklubeja ja pienempiä keikkoja, kirjoittanut alan julkaisuista ja keikoista Blues Newsissä ja BluesFinland.com:issa. Omia biisejä on syntynyt kymmenittäin, käännöksiä unohtamatta – ehkä komeimpana saavutuksena Freukkareiden vuonna 1998 levyttämä Kari, Tapio ja mä, eli suomennos David Allan Coen Waylon, Willie And Me -rallista: "On sitä kantrilaulajia tässäkin maassa / niitä piisaa aivan kasoittain / Ne kiertävät laulujaan laulaen / ja kitaroita soittain..."

Hengästyttävästä toimintansa listauksesta, toiminnan jota toimija itse tapaa vielä nimittää "talkoohenkiseksi puuhasteluksi", huomataan, että jos Marko Aho ei olisi syntynyt Tampereella 40 vuotta sitten, hänet olisi pitänyt keksiä. Tai sitten 2000-luvun Suomen kantriskene olisi huomattavasti laihempi.

Asioiden aikaansaamista haluavan musiikintekijän pitää Suomen kokoisessa maassa revetä moniaalle. Edes Ismo Alangon kokoiset artistit eivät välty tältä. On hellyttävää tajuta musiikkikirjoista, kuinka pieniä asioita Hynynen tai Herra Ylppökin joutuvat hoitamaan, vaikka esiintyvätkin haastatteluissa suurilinjaisina taiteilijoina. Saatikka sitten marginaalissa toimivat kollegansa.

Keskiössä on monesti raha, tuo helvetin raha, välttämätön paha, jota levyjen studio-, paino- ja teostolaskuihin tarvitaan hyvinkin useita saturaisia, todennäköisesti tonnejakin kerrallaan. Jokaisen uuden projektin myötä etsitään sponsoreita, lue: kysytään amerikanenolta, lue: kysytään vaimolta, lue: kanitellaan kitaroita, lue: palautellaan pulloja.

Korostettakoon, etten puhu nyt vain Marko Ahosta, vaan suomalaisesta bändiliideristä, joista olen kerännyt ensikäden havaintoja kohta 30 vuotta. Mihin tämän ihmistyypin on venyttävä? Postimerkkien nuolijasta kotitietokoneen äänitysohjelman buuttaajaan, self made -mainosmiehestä julisteiden ei vain liimaajaan, vaan suunnittelijaan, printtaajaan ja levittäjään, valokuvaajasta YouTube-videoiden ohjaajaan, äänityssession kahvinkeittäjästä ja pullanleikkaajasta loppuunpalaneen kanssamuusikon olkapäähän, autonkorjaajasta ja chafööristä bändiksikin nimitettävän lastentarhan vahdiksi, roudarista juopuneiden yömajan pitäjäksi eli toispaikkakuntalaisten kaveribändien majoittajaksi. Kaikki tämä on jonkun tehtävä, ja mielellään sepeämättä.

Sen jonkun mielen pohjalla, kaiken toiminnan myrskynsilmässä on vielä hyvin todennäköisesti uuden musiikin, biisien ja levyjen teko. Joissakin harvinaisissa tapauksissa tämä on saatu delegoitua sille bändin vähiten käytännölliselle, muutenkin omissa ajatuksissaan viihtyvälle tyypille, josta ei olisi mitään hyötyä käytännön toiminnassa, pikemminkin päin vastoin. Todennäköisesti kuitenkin se muutenkin kaikkein aikaansaavin aikaansaa deadlineen mennessä myös ne biisit.

Phew! Kun koko baletti on saatu pyörimään, laskut maksettua, levyt kauppoihin ja promokappaleet medialle, bändit rundeille, yleisöt keikoille ja niin tyydytetyiksi, että haluavat ensi kerrallakin tulla uudestaan... Kun on saatu puoliso pysymään edes vähän yhtä ihastuneena kuin tavatessa ja lapset ruuassa ja vaatteissa, jotenkuten elossa – niin sitten on ehkä aikaa kirjoittaa tai demota pikkuisen uutta musiikkia. Ainakin jos nipistää omista yöunista. Aiheitahan kyllä riittää ihan omassa elämässä. "Mä mitä vaan antaisin, kunhan saisin nukkuu pitkään maanantaisin", kuten Markon Maanantai-biisissä sanotaan.

Niin, minkälaista musiikkia Marko Aho sitten on saanut tehtyä? Väittäisin, että hyvää. Paikoitellen erinomaista. Jokainen voi muodostaa oman mielipiteensä vaikka Harmonia ja kohu / Tapahtunut aiemmin –tuplalevyllä, jonka Marko tänä vuonna julkaisi nelikymppistensä varjolla.

Harmonia ja kohu –cd esittelee Markon uusimmat kujeet. Pekka Myllykoski & Jytäjemmarit-kokoonpanon toimiessa jo lähtökohtaisesti Pekan kesätyöorkesterina silloin tällöin kun emoyhtyeeltä aikaa liikenee, Marko halusi perustaa oman, ketterämmin keikoille karkaavan bändin. Dortmunderin musiikki on värikästä, juuri- ja bluesvaikutteista, sanotaanpa nyt vaikka suomi- eikä manserokkia, koska tiedän Markon termiä vierastavan viimeistään Timo Koivusalon Vuonna 85 –leffan jälkeen.

Dortmunderin biisit ovat suoraviivaisia, rivakoita ralleja. Se vaikuttaa ylipäänsä laulunteossa Markon mukavuusalueelta, toisin kuin vaikka se nostalgisoiva slovariballadi, jonka parissa itse viihdyn.

Dortmunderin komppiryhmä Jysky Ristilä-Mako Kelokaski soittaa mainiosti, olen keikalla ihastellut etenkin rumpali Kelokasken ilmeikästä, hyvällä tavalla ”sirkusrumpalimaista” (olisiko oikea termi pelottava ”jatsahtavaa”?) soittoa. Yhtyettä täydentää nykyään myös kosketinsoittaja-haitaristi-laulaja Tapsa Kojo, Vallilan kojootti, niin ikään Kevyet Mullat –yhteyksistä tuttu raspikurkku ja tyylitietoinen, ”vähemmän on enemmän” –koulukunnan musikantti.

Toinen vuoden 2013 Aho-julkaisu, Tapahtunut aiemmin –levy on Markon kokoelma omista tekemisistään eri yhtyeissä vuosien varrella, 80-90-luvun taitteesta tähän päivään. 23-biisinen, yli tunnin mittainen kiekko antaa kuvan biisintekijästä, joka on nuoresta asti ollut jotensakin johdonmukainen musanteossaan, vaikka bändin nimet ovat vaihdelleetkin niin että tuttavienkin on ollut hankala pysyä kyydissä: The Additional Musicians, Jarmony Sisters Band, M ja Rytmijäte...

Biisintekijä-Ahon tuotannon yhdistäväksi tekijäksi nostan huumorin. Se ei ole ruonansuumaista röhähtelyä ja parodiaa tai ironista naureskelua, vaan enemmänkin kaikenläpäisevä, hullunmyllymäistä maailmaa tutkaileva asenne Helismaan-Vainion-Leskisen-Saarelan-Myllykosken linjoilla.

Noilta linjoilta löytyvälle sylttytehtaalle peräytyy myös taipumus pedanttiin riimittelyyn. Siitä löytyy kosolti esimerkkejä tältäkin julkaisulta, "ohimennen – Mennen", "venähtäneen – se nähtäneen", "Roineen – kantritohtoroineen" veretseisauttavina esimerkkeinä.

Voisi ehkä hieman totuutta pelkistäen sanoa, että kun Freukkarit ovat kartoittaneet ja texasoineet suomikantrissa Helsinkiä ja Lappia (Töölööseen, Heikki lähti Hesaan, Kuolema kairassa), Mikko Alatalo Lapin lisäksi Pohjois-Pohjanmaata (Lättähattublues, Kiiminkijoen rannalla, Lompolon kuu) ja Kapa Ahonen, Nääsvillen veljekset ja Huojuva lato Pohjois-Karjalaa (Viimeinen lättähattu Lieksaan, Lieksan tyttö, Karjalan taivaan alla), on Marko Aho Artturi Ketolan kanssa pitänyt huolta Tampereelle sijoittuvasta kantrista: Ilta Oopperassa, Tampereentie, Jos vain osaisin laulaa kantria (lailla Pekka Myllykosken)...

Viimeksi mainittu on Markon pidetyimpiä lauluja ja varmasti yksi parhaista. Teksti maalaa kuvan Pekka Myllykosken varjosta, joka yltää Arabianrannasta Tampereelle - Nattasille asti. Jokainen siihen varjoon tämän musiikin kentällä Suomessa jää, halusipa tai ei. Tällä kokoelmalla laulu kuullaan Markon vanhan Alli and the Gators –yhtyeen esittämänä – Jytäjemmarit teki oman versionsa myöhemmin, ja Kevyet Mullatkin kappaletta soittaa.

Tykkään kovasti Alli and the Gators –vokalisti Kimmo Hoivassillan supertamperelaisesta laulutulkinnasta, jossa on nuoren Martti Syrjän velmuilua. Muinoin on toinen Alli-suosikkini tällä kokoelmalla, sen tekstiin jokainen ruohonjuuritason bänditoiminnan kokenut voi samaistua: "Rokki raikuu ja korvat soi, ne vinkuu edelleen, harmi etten päästä voi aikaan menneeseen..."

Biisistä tekee vielä paremman viimeinen kertosäe, jossa ajatus kääntyy tosiasioiden tunnustamiseen: "...hyvä etten päästä voi takas menneeseen."

Marko Aho lopettaa kirjoituksensa aina samalla tavalla: Tattis ja kippis! Nostan nyt samoin sanoin hänelle tämän virtuaalisen, hieman myöhästyneen nelikymppismaljan. Ja teille muille: Käykää keikoilla ja ostakaa levyjä! Pidätte miehen kiireisenä ja todennäköisesti elämäänsä tyytyväisenä.

km_helsinki_suonna_marko_120212_pieni.jpg

"Ai sen A:n voi ottaa myös tolla hankala etusormi -jutskalla." "Kaimmäänyssentiärän." Kirjoittaja ja kirjoituksen kohde Kevyet Mullat -keikalla Helsingin Sturessa 12.02.2012. Kuva: Kari Rosenberg


Takaisin Kaavilainen kantritähti -sivulle tästä