Waylon Jennings on vielä kuningas

Kaavilainen kantritähti -kirjoitussarja, osa 1
(c) Suonna Kononen 01.06.2011

Ensimmäisen Kaavilaisen kantritähden aiheeksi on helppo valita Waylon Jennings. Onhan Huojuva lato vasta julkaissut coverin Waylonin kappaleesta Bob Wills Is Still The King, suomeksi Virran Ola on vielä kuningas. Viime vuonna Ladolta radiosuosikiksi noussut Äidit, älkää kasvattako pojista muusikoita (Mamas Don't Let Your Babies Grow Up To Be Cowboys) löytyi niinikään Waylonin ja hänen kaverinsa Willie Nelsonin repertuaarista, olkoonkin että oli Brucen pariskunnan kirjoittama.

Texasilainen Waylon Arnold Jenkins (1937-2002) on countryn suuresta Highwaymen-nelikosta Suomessa vähiten tunnettu. Johnny Cash on jo niin ikonisoitunut, että hänet taitaa tunnistaa Pihtiputaan mummokin. Jo kaksikymppiset popnörtit osaavat luennoida Rick Rubinin taikakosketuksesta Cashin myöhemmälle uralle, ja gootit ja pipopäiset nu-metallistit säestävät kuorossa, että on se Hurt sitten hieno.

Willie Nelson on vapaiden sielujen valinta, yksi suurista amerikkalaisista äänistä, sielukas musiikillinen mustalainen, joka kaatelee genrejen raja-aitoja kuin tahtiviivoja tulkinnoissaan. Kris Kristoffersson on puolestaan lauluntekijäkonössöörien ja liberaalin Amerikan tuntijoiden mieleen. Elokuvaharrastajatkin hänet tietävät.

Ja kuitenkin näistä neljästä maantierosvosta Waylon Jennings on se, jonka laulu käy eniten sydämeeni. En ole edes kuullut hänen kymmenien albumeiden mittaista tuotantoa kokonaan, mutta se, mitä olen kuullut, väreilee tulkinnallista briljanssia, iloa, surua, ahdistusta, epävarmuutta, lämpöä, elämänjanoa. Pidän läpikuultavasta itseironisesta huumorista, joka pehmentää tulkintojen machoilua. Pidän jopa siitä, että Waylonin tuotantoon mahtuu useampi levy vuodessa –tyyliin suollettua bulkkitavaraa. Olen aina arvostanut artisteja, jotka tehdä roiskivat menemään biisejä ja levyjä, eivätkä tuhlaa aikaansa yksittäisten pikku mestariteostensa puunaukseen. Kuvitelkaa nyt vaikka Dylania tai Beatlesiä 60-luvulla, mikä levy niistä kolmesta vuodessa tuotetusta olisi pitänyt jättää tekemättä, puhumattakaan, että yhteen levyyn olisi pitänyt saada kuluttaa useampi vuosi?

Wikipedian aikana minun on turha ruveta kirjoittamaan tässä Waylon Jennings –elämäkertaa. Jokainen voi käydä minuutissa hankkimassa suomeksi tai englanniksi perustiedot miehen urasta. Se, mitä ajattelin ensimmäisessä Kaavilaisessa kantritähdessä esitellä, on Waylonin omaelämäkertakirja Waylon – An Autobiography, jonka hän 1996 julkaisi toimittaja-rokkari Lenny Kaye apunaan.

Luen paljon rock-kirjallisuutta, ja Waylonin omaelämäkerran kohdalla joudun nostamaan kädet ylös. Tästä ei nimittäin kirja paljon parene. Waylon kertoo elämästään, urastaan ja country-musiikin kehityksestä niin rehellisen ja avoimen oloisesti, että Simpauttajaa lainatakseni "hyväihme kuitenni". Henkilökaskujen eli anekdoottien ystävät saavat mitä haluavat. Highwaymeneistä piisaa juttuja, monista muistakin kantristaroista.

Kirja on helppo tilata itselleen internet-kirjakaupoista, mutta suomeksihan sitä ei ole ilmestynyt. Niinpä ajattelinkin kääntää tähän suomalaisia country-harrastajia palvellakseni muutaman nautittavimman kohdan, aihepiireittäin ryhmitellen. Käsittääkseni kirjan esittely täten menee sitaattioikeuden piikkiin, jos ei mene, niin toivon, että monikansallinen viihdekonglomeraatti varoittaa, ennen kuin lähettää palkkamurhaajan ovelleni. Jos nautitte Waylonin tarinoista, niin tehkää itsellenne ja Waylon – An Autobiographyn kustantajalle palvelus, hankkikaa alkukielinen teos. Ehkäpä maailmaan syntyy lisää Waylon-faneja...

Sivunumerot lainausten perässä viittaavat Warner Booksin kustantamaan, 2009 painettuun Amerikan-painokseen. Kansi näyttää tältä:

N i m e s t ä

Alun perin minusta piti tulla Wayland, "maa tien varrella". Eipä ihme, että olen viettänyt elämäni tien päällä... Isäni mielestä minun piti saada alkukirjaimet W. A., mikä oli Jenningsin suvun vanhimpien traditio. Ensimmäiset Texasiin muuttaneet Jenningsit olivat William Albert ja Miriam.
     Niinpä päädyttiin Wayland Arnoldiin. Mutta sitten baptistipappi vieraili äitini luona ja totesi, että "oo, olette nimenneet poikanne Plainfieldissä olevan ihastuttavan Wayland Collegemme mukaan". Äiti vaihtoi kirjoitusasun heti Wayloniksi. Mehän olimme kristuksenkirkkolaisia, jotka uskovat pelastukseen kasteen, ei uskon kautta. Syntymätodistukseen äiti ei nimeä kuitenkaan saanut muutetuksi. Vihaan edelleen toista nimeäni, ja yhdessä vaiheessa en pitänyt Waylonistakaan. Se kuulosti niin kornilta ja hillbillyltä, mutta hyvähän se on minulle ollut. Nyt olen asian kanssa väleissä. (s. 6-7)

Hän [Waylonin taustabändin Waylorsin kitaristi Jerry Gropp] kutsui minua kaiken maailman lempinimillä, väänteli nimeäni. Penrod Jenkins oli yksi väännös. Sitten Gropp rupesi kutsumaan minua Waymoreksi Waymore Svensonin, ruotsalaisen jodlaajan mukaan. Se jäi pysyväksi, ja sillä nimellä Waylors minusta puhui. (s. 88)

T e x a s i s t a

Kun syntyy Texasissa, sitä luulee, että on vähän pidempi, vähän fiksumpi ja vähän kovempi kuin muut. Se on itsenäinen valtio itsessään, se todella on, ja ihmiset, jotka asuvat siellä, ajattelevat edelleen niin. Texashan on Amerikan ainoa paikka, joka oli itsenäinen tasavalta, ennen kuin siitä tuli osavaltio. Vaimoni Jessi osuu naulan kantaan sanoessaan, että "texasilaiset ajattelevat, että muu maailma on jossain merten takana". Hän on Arizonasta, ja tietää, millaista on olla cowboyden liepeillä. (s. 7)

Jalkapallo, tappeleminen, naiminen – siinä on läntisen Texasin kolme F:ää. Ja todennäköisesti aika monen muunkin paikan. [Football, fighting, fucking – the three f’s on West Texas, and probably a whole lot lore places besides.] (s. 26)

B u d d y   H o l l y s t a ,  v a r h a i s e s t a   o p p i – i s ä s t ä
 
Olen usein ihmetellyt, mitä Buddy näki meikäläisessä. Hän piti minusta todella, sen voin sanoa. Loppua kohden olin todennäköisesti lähempänä häntä kuin kukaan toinen. Minähän olin vihreä kuin kurpitsa. En ollut ollut missään. Basistina minun on täytynyt olla kauhea. Olin hyvä harmonioiden laulaja, mutta ihmiset eivät tulleet katsomaan Buddya lauluharmonioiden takia. 
     Hän puhui minulle koko ajan musiikista. Ajattelen, että hän katsoi ikään kuin peiliin, muisti minut nähdessään asioita, jotka itse oli jo ehtinyt oppia matkan varrella. Ehkä hän näki, kuinka nälkäinen olin, ja kuinka paljon halusin laulajaksi. "Waylon", hän sanoi, "sinun ei tarvitse koskaan rajoittaa itseäsi country-artistiksi. Voit tehdä rock- ja pop-levyjä, jos vain ikinä haluat." Buddy puhui, ettei kannattanut jäädä lukkoon mihinkään. Piti kehittää oma tyylinsä. Opin niin hemmetin paljon häneltä. Rytmeistä. Siitä, ettei missään kannata viipyä kauempaa kuin isäntäväki toivoo. Siitä, ettei pidä tehdä kompromisseja. (s. 65)

V i i m e i n e n   k e s k u s t e l u   B  u d d y   H o l l y n   k a n s s a

"No, et lennä tänään kanssani, häh? Jänistätkö?"
"Ei, en ole peloissani. Big Bopper halusi vain saada paikkani."
"No, toivottavasti kirottu bussisi jäätyy taas!"
"No, toivottavasti vanha koneesi tippuu alas." (s 67)

L a u l u n k i r j o i t t a m i s e s t a

Saada kirjoitetuksi hyvä laulu on yksi tyydyttävimmistä asioista, mitä voi tehdä. Harvasta asiasta elämässä tulee yhtä luova olo kuin siitä, että laulu lopulta sanoo mitä halusit sen sanovan, piirtää kuvan mieleen. (s. 89)

Koska hän [Harlan Howard, nashvilleläinen lauluntekijä, eräs Waylonin "opettajista"] piti kalastamisesta, hän opetti minulle koukkujen ["hook lines"] merkityksen. Sitä voi kirjoittaa hienon laulun, mutta jos haluaa asiasta takuun, on laulussa oltava koukku. Laulun nimi on tärkeä, mutta koukun ihmiset muistavat. Laulajat eivät voi vastustaa kunnon koukkua ja kohonpainoa... Harlan ei pitänyt puoliriimeistä. Hän oli käsityöläinen, ammattimies, ja kunnioitin sitä. Laulujen nimiin hän suoranaisesti erikoistui. (s. 123)

Laulun ideassa on oltava jotain, joka todella saa minut innostuneeksi, ja sen takia monet lauluni ovat omaelämäkerrallisia.  Otan käsittelyyn asioita jotka ovat tapahtuneet minulle, yritän ymmärtää niitä, joskus muokkaan niitä surullisemmiksi tai onnellisemmiksi, jotta saan isomman yleisön ymmärtämään asian. Se on kirjoittajan etuoikeus! (s. 123)

Enemmän kuin missään muussa, country-musiikin vahvuus on lyriikoissa. (s. 124)

Laulusta se alkaa. Chet [Atkins, Nahsvillen kuuluisimpia tuottajia] uskoi siihen myös. Jos sinulla ei ole laulua, sinulla ei ole mitään. (s. 137)

N a i s i s t a

Se oli jatkuvaa tappelua. Tappelua puhelimessa, tappelua tien päällä ja tien varressa. Kaikki ex-vaimoni vihasivat työtäni. He olivat niin mustasukkaisia musiikille, että se tuntui olevan melkein kuin toinen naiseni. He toivoivat, että lopettaisin työni heidän vuokseen. Ja olihan heillä oikeus olla huolissaan. Minä en aikonut lopettaa kitaransoittoa pitääkseni kotielämäni kasassa... Lynne, tai Maxine, ja nyt Barbara, tiesivät, että musiikki, toinen naiseni, vei minut mennessään. Täytyihän sen sattua. (s. 144)

Musiikki, pillerit ja naiset – sitä oli elämämme tien päällä. Joskus puikotin kahta tai kolmeakin illassa. [Waylorsin rumpali] Ritchie muistaa, että kerran varasin useampia hotellihuoneita, juoksin ylös alas hätäportaita päästäkseni huoneesta toiseen. Olin valvonut muutaman päivän putkeen ja halusin käydä joka huoneessa. "Waylon", Ritchie sanoi, "sinä tapat itsesi tuota menoa". Mutta minähän en tiennyt, mikä on tarpeeksi. Liikaa ei ollut koskaan tarpeeksi. (s. 147)

M u s i i k k i t y y l e i s t ä

Folk-Country [Waylonin ensimmäinen Nashvillessä tekemä lp] oli Nashvillen suunnitelma pyydystää vähän hootenanny folk -yleisöjä, jotka olivat suuntamassa rockiin päin. Ajateltiin, että meikäläinen, John D. Loudermilk, John Hartford ja George Hamilton IV voisivat käännyttää joitakin ylimääräisiä countryn pariin. Minä en nimilapuista välittänyt. Minulle folk oli alkuperäistä countrya, ihmisten laulamaa, paljasta ja simppeliä. (s. 104)

Country on bluesia. Yhä edelleen. Sama laulu, olitpa musta tai valkoinen, köyhä tai rikas. Meistä jokainen on se mies, joka laulaa naisesta, jonka kanssa on, naisesta josta haluaa päästä eroon tai naisesta jonka haluaa saada. (s. 207)

Rokkasin ja rollasin, kantrasin ja westernöin. Kellään ei olisi voinut olla hauskempaa. Olen aina uskonut, että jokainen elää omaa elämäänsä ja voi tehdä sillä mitä huvittaa. (s. 284)

J o h n n y  C a s h i s t ä

Joka kerta kun olen herännyt sairaalassa, vieressä seisoo Johnny Cash. (s. 302)

W i l l i e  N e l s o n i s t a

Willie on Texasissa kuin Jumala. Texasilaiset ajattelevat, että kun he kuolevat, he pääsevät Willien kotiin. (s. 194)

Willie on reissumies. Hän ei ole ikinä peitellyt sitä tosiasiaa, että on mieluummin ulkona soittamassa kuin joka ilta kotosalla. Hänen ensirakkautensa on tie, ja kaikki muu elämässä soittelee toista viulua. Ei hän ole koskaan halunnut olla paha. Ja pääseväthän hänen vaimonsa jousisektioon. (s. 212)

K r i s   K r i s t o f f e r s s o n i s t a

Hän teki paljon työtä näyttääkseen, ettei country-musiikki ollut jii-haata kiljuva takametsien tyyppi mäskipullo ja maissipiippu käsissään, ja ettei juurien tarvitse sitoa maahan. (s. 200)

O u t l a w – m y t o l o g i a s t a

Meikäläiseltä vie kauan kasvattaa mitään. Heitän kello viiden varjon vasta kahdelta seuraavana päivänä. [Jos yritän kasvattaa partaa,] kasvoni näyttävät vain likaiselta kuukauden. Minulla ei ole edelleenkään rintakarvoja. Johtuu varmaan intiaaniverestäni.
     "Poika", sanoi Jessin äiti. "Nuo parta ja viikset näyttävät hautajaisiin meneviltä kusiaisilta." "En voi uskoa, että hän puhuu noin edessäsi", Jessi sanoi. Olin kasvattanut parran ja viikset huvikseni, mutta kun katsoin peiliin, aloin näyttää itseltäni. Kävimme kaikki läpi muodonmuutosta. Voitteko kuvitella Willie’ä ilman partaa ja lettejä? Otimme cowboy-asut, olkootpa sitten valepukuja. Emme voineet paeta uudisraivaajahenkeä, levottomuutta, joka pistää etsimään uusia näköaloja, näkemään, mitä on seuraavan vuorenharjanteen takana. Kun pistin mustan hattuni päähän ja kävelin lavalle Telecasteriani kantaen, olin paaluttamassa omaa maatani, missä puhvelit harhailee. Älä vittuile kanssamme, oli se, mitä sillä ulkonäöllä sanottiin. (s. 221)

Musta, rypistynyt, Texas-tyylinen, hopeavyö kruununa ympärillä. Hattu.
     Se ei ole niinkään asuste kuin asenne. Tajusin, että hattu saa minut käyttäytymään eri tavalla, kun [poika] Shooter pyysi ottamaan sen pois päästäni lelukauppareissulla. Turha aliarvioida hatun merkitystä lavalle kävellessäkään. Mikä tärkeintä, hattu merkkaa heillekin, jotka panevat omat päähänsä ja jättävät kodin hetkeksi taakseen lähteäkseen honky-tonkkaamaan. Sitten he meuhkaavat, että "muistatko vuonna 1962 kun..." ja "muistatko Silver Cityn". He antavat minun ymmärtää, että ovat olleet mukanani koko matkan. (s. 375)

Meille "Outlaw" oli omien oikeuksien puolesta seisomista, omien toimintatapojen puolustamista. Yleensä lainrikkojat ovat vain rikollisia. Bonnie ja Clyde eivät olleet mitään muuta kuin pari idioottia. Niin oli myös Billy the Kid. Kun katsoi häntä, huomasi, ettei kaikki ollut kotona. He saivat huomiota tappamalla ihmisiä. Heitä ampuneet sankarit, sellaiset kuin Wyatt Earp tai Bat Masterson, eivät olleet yhtään parempia... Ja jotka kuolivat sivullisina, olivat niitä, jotka eivät osanneet tähdätä. Maanviljelijöitä ruosteisine pyssyineen, joilla pystyi tappamaan vain käärmeitä. Viattomia todistajia.
     Jos minulla oli koskaan omaa lainsuojatonta sankaria, mittapuuta ja oman kehitykseni verrokkia, se oli Hank Williams. Hän oli koskettanut minua jo lapsena Littlefieldissä vahvoilla lauluillaan ja sielukkaalla äänellään... Halusin olla kuin hän. Me kaikki halusimme.
(s. 223-224)

Yhtäkkiä kaikki vanhat sukulaiset alkoivat ottamaan yhteyttä. [Outlaw-ilmiön kaupallistanut lp] Wanted: The Outlaws meni poplistoille ja myi joulukuuhun mennessä miljoona kopiota. Se oli ensimmäinen country-lp, joka teki sen tempun. Lainsuojattomat olivat yhtäkkiä hip. Alkoi Urbaanin Cowboyn nousu. Ihmisiä alkoi kärkkyä Hillbilly Centralin portailla hevosenkenkävyönsoljet välähdellen, Jack Danielsit käsissään ja vihollisstatustaan julistaen.
     David Allen [sic] Coe oli porukan aidoin, vaikka ei hän niin kova ollutkaan, mitä halusi kaikkien ajattelevan. Ennen kuin hänestä tuli Mysteerinen Korukivi-Cowboy Yksinäisen Ratsastajan naamiossa, hän  oli sellitoverinsa itsepuolustuksekseen tapettuaan viettänyt huomattavasti aikaa kalterien takana – riippuen vähän siitä, minkä tarinan kuulit – joko kasvatuslaitoksessa, Ohion vankilassa tai kuolemansellissä. Ehdonalaisessa hän suuntasi Nashvilleen, jossa hänen laulunkirjoituskykynsä toivat hänelle enemmän mainetta kuin hänen pahaperse-kerskailunsa...
     "David", minä sanoin. "Koko elämäsi olet halunnut soittaa kitaraa ja laulaa ja kirjoittaa lauluja ja saada näistä elannon. Jos sinulle on kuitenkin tärkeintä, että jokainen tietää, kuinka kova olet, ennemmin tai myöhemmin munaat koko jutun."
     "Minä olen kova", hän mörisi.
     "Olet ollut vankilassa, David, tai ainakin sanot olleesi. Tiedät, että kun kuljet käytävää sellien välissä, jokainen paskiainen vankilassa tietää sinun kovuutesi ihan vain siitä, kuinka kävelet ja kannat kroppaasi. Jos sinun on kerrottava asiasta kaikille, et ole tarpeeksi kova."
     David ei tiennyt mitä sanoa. Hän kirjoitti laulun "Waylon, Willie, and Me" ja alkoi haukkua meitä haastatteluissa sanoen, että Waylon ja Kris olivat myyneet itsensä. (s. 231-232)