Huojuva historia

100% mukavuusalue

Kaikki lähtee lauluista. Tarinoista, jotka haluavat päästä kerrottaviksi. Hyvistä ihmisistä, joiden kanssa on mukava soittaa.

Kevät 2008. Olin keskittynyt musahommissa muutaman vuoden pelkästään Folkswagen-yhtyeeseen, jonka vuonna 2000 perustimme Joensuussa Timo Munnen kanssa venäläis-karjalaista folkrock-hämmennystä tekemään. Kuitenkin koko ajan pöytälaatikkoon oli kertynyt muunkinlaisia lauluja, sellaisia joissa ei pakonomaisesti mainita Venäjää tai Karjalaa. Rupesi tuntumaan siltä, että noille lauluille on tehtävä jotakin.

Lauluja oli ns. kahdessa laatikossa ja mietin kahta lähestymistapaa. Joko teen rojektillisen pianovetoista, minäkeskeistä singer–songwriter-matskua näteillä sovituksilla, huiluilla ja selloilla maustettuna, tai sitten siirryn 100-prosenttiselle mukavuusalueelle, tekemään rehellisesti ameriikalle haisevaa kantrirockia, ei mitenkään soolona vaan bändiasenteella Son Volt-FMEJ-70-luvun alun Grateful Dead-Ozark Mountain Daredevils-Crazy Horse-tyyliin. Lauluja tien päällä olosta, maaseudusta, luonnosta, ravintoloista, dokaamisesta, juopoista, sotaveteraaneista, naisista ja muista mielenkiintoisista ihmisistä... Pääsisi soittamaan kitaraakin ihan niin paljon kuin huvittaa.

Vaihtoehto B tuntui ajatuksena paljon ottavammalta kuin joku ankea folk-hinurointi.

Varmistava merkki tuli, kun unettomana heinäkuisena yönä hiivin vaimon vierestä pyörimästä huoneeseeni, otin sähköttömän Les Paulin käteen ja Taaksepäin tuli siltä istumalta – Heikki Turusen vertauksen mukaan – kuin paska lapsen lahkeesta. Joku jossakin halusi kaikkea tätä.

Tein dat-nauhurillani soolodemon kymmenestä kappaleesta ja rupesin etsimään muusikoita kantrihenkiseen projektiyhtyeeseen, jonka päätarkoitus olisi pitkäsoiton tekeminen. Pohjois-Karjalan ainoa pedal steel -mies Ilkka Vartiainen oli vieraillut Folkswagenin kahdella viimeisellä albumilla ja muutamilla keikoillakin. Ile johtaa Valtimolla Milking Machine -kantricoverbändiä ja on vieraillut stilikkoineen monien muidenkin messissä Greedy Pigistä Rat Catsiin, Ville Härkösen Samettivallankumouksesta Kuoppa-Urkkiin. Ilman Ilen mukaanlähtöä Huojuvaa latoa ei olisi syntynyt. Olen rakastanut pedal steelin soundia siitä asti, kun 80-luvulla ala-asteikäisenä kuulin Ben Keithin soittoa Neil Youngin Harvestilla.

Ile Pilfink-studiolla Folkswagenin Kyläkaupan rappusilla -levyn sessioissa helmikuussa 2008. Kuva SK.

Sitten piti löytää rytmiryhmä. Olin kuullut, että Suomen parhaan Americana-bändin, suuresti arvostamani Pienet miehet -yhtyeen kitaristi, Piekkareiden sisarbändi Bällarby Singersin basisti Yrjö Vähäkallio oli muuttanut Etelä-Suomesta Pohjois-Karjalaan, Outokumpuun. Kysyin numerotiedustelusta Ykän numeroa, sain hänet kiinni (Turun saaristosta keskeltä Bällarby Singersin levysessiota!) ja kysyin, haluaisiko hän lähteä kantriprojektibändiin. Ykä kertoi, ettei ollutkaan vielä löytänyt maakunnasta soittokavereita ja että hän tarttuisi nimenomaan mieluummin bassoon kuin skittaan.

Enää puuttui rumpali, jolla olisi korvaa back to basics -kompeille, mutta ei olisi haittaa Levon Helmin musikaalisuudesta tai Ralph Molinan Neanderthal-biitin osaamisestakaan... Mietiskelin, pitäisikö ottaa yhteyttä Kumikamelin kantrivittuiluyhtyeen Kantri-Antero & Rahtareiden herra Sutiseen vai kehenkä ihmeeseen. Sitten Folkswagenin keikkamatkalla kävi ilmi, että tuuraajarumpali Jarkko Pohjolainen on Freukkari-fani. Jakea kauempaa ei rumpalia tarvinnut hakea. Mies on taitava, nuori tosin, mutta siihen löytyy lääkkeet parissakymmenessä vuodessa.

Mukava yllätys oli, että jokainen pelimanni ehdotti bändiä myös keikoille, "kun nyt biisit joka tapauksessa treenataan". Ykä, Jake, Ile ja mä. Meillä oli bändi.

En oo sun uusi poni, en

Joensuun Noljakka elokuussa 2008, ensimmäiset Huojuvan ladon treenit. Muistan, kuinka kitaristin, basistin ja rumpalin katseet kohtaavat: miten helvetin hienoa on soittaa stilikan kolmiulotteisten äänten risteillessä samassa tilassa. Senkin muistan, miten nastalta tuntui soittaa bändissä, jossa kukaan ei valita, että kitaravahvistin on liian kovalla. Vai mitä ne viittilöivät kädet korvilla, en kuule, huutakaa lujempaa?!

Nimi löytyy pienten pyörittelyjen jälkeen. Haussa oli jotakin sodanjälkeiseen Suomeen, maaseudulle ja luontoon viittaavaa, jotakin Poutahaukat-tyyppistä. Timo Kiiskisen Korpivaara-yhtyeen nimen soundistakin tykkään. Mystinen metsätyömies -viitteinen Takamaa tai Unhola olisivat kuulostaneet hienolta, mutta olivat Internetin mukaan jo bändikäytössä.

Folkswagenin nimeen kyllästyneenä olin vannonut, että ei ainakaan sanaleikkinimeä. Ja sitten tuli kuitenkin "Huojuva lato" mieleen. Kännykässäni on tallessa Ilen tekstiviesti 4.9.2008: "Sehän on hyvä, ja kansalle kalskahtaa tutun oloselta! Eikö se siinnä ole?!"

On. Ja onhan siinä koodikieltä Neil Young -faneille. Shakey Barn. More barn!

Seuraavaksi pitää löytää lato MySpace-sivun tunnuskuvaa, myöhemmin keikkajulistettakin varten. Olen hoitovapaalla, aurinkoisena syyspäivänä ajelen pitkin Pohjois-Karjalan maaseutua tyttö takapenkillä nukkuen. Lato löytyy pikkutien varrelta Liperistä. Pikemminkin ulkorakennus, vaja, kuin heinälato, mutta sopivan sammalkattoinen, syväjokimainen. Vielä muutama metri eteenpäin, että saa sopivan suhteen hämyä ja puhkipolttavaa vastavaloa.


 

Huojuvan ladon tunnuslato. Kuvat SK.

Takaisin treenikämpälle. Toiminta on alusta asti määrätietoista. Ykän dat-nauhuri pyörii melkein koko ajan. Biisejä sovitustyön alla toistakymmentä. Vanhimmat laulut peräytyvät 90-luvun alkuun, jolloin asuin Kuopiossa. Käänsin silloin suomeksi Grateful Deadin Friend Of The Devilin ja Neil Youngin Albuquerquen.

90-luvun Jyväskylän opiskelujeni aikaan tein mm. sellaiset kappaleet kuin Sydänkesän vihreät niityt, Laiturin alla (kuopiolaisen Jaakko Rautiaisen tekstiin) ja Kolmisiipinen lokki, jotka ovat odottaneet bändikäsittelyä. Muutin Joensuuhun 1998, syntyi Tuhatkauno-yhtye ja kirjoitin paljon lauluja. Muutaman kaljan jälkeen oli liian raju Tuhiksen ohjelmistoon ja jäi silloin pöytälaatikkoon, kuten myös Valtateiden laulu, Neilin Roll Another Number.

Folkswagenissa on kolme laulunkirjoittajaa, joten kaikkien kaikki hengentuotteet eivät mahdu ohjelmistoon. Karjalan taivaan alla- ja Syvärin jouluyö -demot eivät herättäneet folskilaisissa kommentteja, joten siirsin nuo vahvasti kantrivaikutteiset biisit Huojuvalle ladolle. Syvärin jouluyö lienee paras koskaan kirjoittamani teksti, ainakin se sopii hyvin kantrin sotilas- ja sotaveteraanilaulujen perinteeseen.

Hullu suomenhevonen on uusi laulu ja edustaa aivot narikkaan -lähestymistapaa. Minulle on ollut lähes mahdotonta kirjoittaa seksistä. Biisin omat suosikkirivini kumartavat Bob Dylanille ja Kari Peitsamolle: "En oo sun uusi poni, en, vaan hullu suomenhevonen."

Ja jos kerran maailman kovimmat nimet Dylanista Beatleseihin soittavat välillä covereita, niin miksei Huojuva latokin. Elokuun viimeiset päivät Pienten miesten ensimmäiseltä lp:ltä oli hauska ottaa treenauksen alle, kun bändissä on yksi pieni mies. Tarttuva kappale on jäänyt suotta vähän unohduksiin Suomi-rock-kaanonissa, kun sitä ei ole julkaistu cd:llä. Rauhan kartta treenataan Ykän kanssa duoversioksi, Pahat meistä -versiossa Ilen banjo pääsee oikeuksiinsa. Ykä tuo Ladolle myös Juopottelulaulun, ehdan Huhtanen-Järnefelt-originaalin, outtaken 13 nuolta -levyltä.

Sakari Neuvosen Tuuli kuljettaa (Kainin poika) ja Nääsvillen veljesten Kapa Ahosen Balladi Seilin saaresta ovat maailmanluokan biisejä, joista ainakaan ensinmainittua kovin moni ole kuullut, koska sitä ei ole levytetty. Nääsvillen veljeksetkin on tainnut jäädä aika lailla pienen fanijoukon aarteeksi. Tuuli kuljettaa ja Balladi Seilin saaresta edustavat sitä biisien valiosarjaa, joka nostaa ihokarvat pystyyn ensimmäisellä kuulemalla. Ensinmainittu kappale kertoo sellaisista ikiaikaisista aiheista kuin isän ja pojan, miehen ja naisen suhde. Tarinalaulu Balladi Seilin saaresta sijoittuu Turun saariston Seiliin, joka on toiminut spitaalisten karkoituspaikkana. Jos Jussi Raittisen mielestä Suomen paras kantribiisi on Kari Kuuvan ja Jarno Sarjasen Nukkekoti ja Kari Tapion mielestä saman parivaljakon Pienen pojan haaveet, niin kaipa minä sitten voisin sanoa että ei vaan Kapa Ahosen Balladi Seilin saaresta. (Tai Pekka Myllykosken Mun kissani rakastaa mua. Tai Jussi Kinnusen Moskova-Petuski All Night Long. Tai...)

Strategiaksi hahmoteltiin, että ensin studioon, jotta saadaan MySpaceen pari laadullisesti hyvää näytettä bändistä, ja sitten keikkoja hankkimaan. Ylämyllyn Pilfink-studio kutsui loka-marraskuun taitteessa. Äänittäjä Teemu Sinkko, tuttu mies Folkswagenin viime vuosien projekteista, oli puikoissa.

 

Ykä soittaa Taaksepäin-bassoja Guildin akustisella. Pilfink-studio lokakuussa 2008. Kuva SK.

Hullu suomenhevonen b/w Taaksepäin julkaistiin Internet-singlenä 03.11.2008. Kappalepari edusti aika hyvin sitä, miltä Huojuva lato tullee kuulostamaan; ensinmainittu yhtyeen sähköisempää, duurivoittoisempaa ja rokimpaa soundia, jälkimmäinen akustisempaa, iskelmällisempää ja mollimpaa linjaa. Hullun suomenhevosen kitaroita en olisi osannut senhetkisillä taidoilla ("sormet on kuin nippu kyrpiä", Waldemar Wallenius) paremmin soittaa. Ilen stilikka kulkee Taaksepäin banjonsa rupattelun päällä niin hienosti, että selkäkarvat nousevat pystyyn. Omaan Taaksepäin-sooloon yritän riipiä jerrygarciamaista ohutta yläpilveä. Kunpa osaisin tehdä loppuun syöksypommitusbendauksia yhtä hienosti kuin Rekku Rechardt...

Ensimmäinen promovalokuvasessio Joensuun Noljakassa tammikuussa 2009. Kuva SK.

Green Grass And High Times. Sulle laulan, neiti Kesäheinä. Olen kesäihminen. Olen aina digannut Joni Mitchellin biisinnimestä Hissing Of Summer Lawns. Jotain siitä, kuten myös Harvest Moonin harjansuhinasta, päätyi Sydänkesän vihreisiin niittyihin. Olkoon 2009 Kesäheinän vuosi.

Huojuvan ladon meiningit 2009 voi tiivistää seuraavasti. Toiminnan vakiintuminen. 17 keikkaa, omakustanteinen mini-cd, kolme musiikkivideota, rumpalin vaihdos, sopimus keväällä 2010 ilmestyvästä pitkäsoitosta joensuulaisen Pilfink Recordsin kanssa.

Jussi Sinkkonen teki videon Hullusta suomenhevosesta. Sitä kuvattiin Selkien lumisissa maisemissa helmikuussa. Videolle tuli Pohjois-Amerikan havumetsävyöhykkeen raikas henki...

Jake Pohjolainen ilmoitti keskittyvänsä blues- ja rock-henkisempään kokoonpanoonsa Even Steven ja lähti rumpalinpallilta. Muusikoiden netin ilmoituksen kautta löydettiin tilalle Veli-Pekka Kinnunen. Koesoitoissa V-P toteaa Laiturin alla -kappaleesta, että tulee mieleen Freukkareiden Huomenna päivä on uus, ja Neil Young -jammailubiisiksi ehdottaa Rocking In The Free Worldia. Eikös se tässä ole? Jake lähtee sopuisasti, soittaa vuoden kolmella ensimmäisellä keikalla ja Kesäheinää-mini-cd:n sessioissa, kun biisit on kuitenkin tutuiksi harjoitellut.

Kesäheinää päätettiin julkaista itse. Kesän keikoilla myytävä pikkukiekko veisi toimintaa eteenpäin kohti pitkäsoittoa. Mini-cd:lle valikoitui puolenkymmentä hieman keveämpää rallia, voisiko sanoa pikemminkin lyyristä tekstittämistä kuin tarinankerrontaa. Painavammat ja tekstipainotteisemmat kappaleet, Syvärin jouluyöt ja Seilit halusin säästää albumille, ja muu orkka oli samaa mieltä. Kaipa mielessä kajuili mahdollinen kesäsoittolistasijoitus Sydänkesän vihreille niityille. Paljon toivottu tietäen radioiden levytungun ja sen, että liikenteellä oltiin omakustanteella. Teppo Nättilä soitti biisiä kuitenkin muutaman kerran Kantritohtorissaan ja Radio Suomen eloon herättämässä Rockradiossa. Mikael Wiikin Terraariossa Radio Helsingissä soitiin Pocon, Jayhawksin ja Victoria Williamsin seurassa. Jos nämä herrat ovat meille suopeita, niin pitää olla helvetin otettu. 

Kesäheinän kahdesta kappaleesta tilattiin videot valokuvaajakaveriltani Makkosen Pekalta. Sydänkesän vihreät niityt Pekka käsikirjoitti itse, Laiturin alla -fintexmexiin tarjosin ideani saarimökkireissusta. Näyttelimme Ykän kanssa omina yrmeinä itsenämme, kuvauksissa keittämään alkaneesta Renault Kangoostani puhumattakaan (palaamme häneen vielä). Entisaikaan yhtyeet tekivät kasvonsa tutuiksi ahkeralla keikkavyörytyksellä. Perheellisillä, päivätöisillä nelikymppisillä ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Onneksi on YouTube.

Huojuvan ladon ensimmäinen keikka, Outokumpu 27.03.2009. Kuva Pia Paananen.

Vuoden 2009 Lato-keikoilla oli tunnelmia moneen junaan. Silti yhteisiäkin tekijöitä alkoi löytyä. Jokainen valppaampi kuulija tuntui kehuvan Balladia Seilin saaresta, johon olimme rakentaneet aika hienon sovituksen. Happokantria? Jarno Sarjasen Takkulan baarista saatiin rento cover loppusetin nostoon.

Ensimmäinen keikkamatka alkoi sopivan legendaarisesti. Meikäläisen keikka-auton virkaa toimittava Renu ei starttaa Joensuussa, eikä keikan alkuun Outokummussa ole kuin kolme-neljä tuntia. Tila-autossa rummut, laulu- ja kitarakamat, korvaamaan tarvittaisiin vähintään kaksi henkilöautoa. Soittelukierros kavereille ja sitten järki käteen: pakettiauton vuokraus Raatekankaalta.

En ole vuosiin ollut keikkajännittäjä, ramppikuume on hävinnyt Folkswagenin satojen esiintymisten mittaan, mutta Outokummun teatteritalolla huomaan miettiväni, muistanko kaikki sanat ja kestääkö kurkku käheytymättä loppuun saakka. Aiemmissa bändeissä on kuitenkin aina ollut toisiakin laulajia leadejä jakamassa. Tiheä ilmapiiri täpötäydellä teatterilla, Eskopekka Tiitinen ja Juha Koljonen lämmittelevät sympaattisesti. Keikka taitaa mennä hyvin. Ykän puolison kannustavat sanat: "Parhaissa kappaleissa aika tuntui pysähtyvän." Jaken isä puolisoineen on tullut kuuntelemaan Etelä-Savosta saakka. Roudaamme ja pidämme ensimmäisen julkisen esiintymisen kunniaksi bändinsisäiset jatkot Rat Catsin levynjulkaisukeikalla Joensuun Coikkiksessa, Ile fiittaa vanhoja kavereitaan. Jake ja Ile jatkavat Bepopin kellarissa neljään, Ykän kanssa hyydymme Jokelan valomerkkiin. Seuraavana päivänä PA:ta ja pakettiautoa palauttaessa Ylämyllyntiellä iskee stressinlaukeamisvatsatauti. Sitä ennen ehdimme soittaa Ykän kanssa koesoitot V-P:n kanssa. Renaultin viaksi selviää katkennut maakaapeli. Asiat tapahtuvat ristiin ja päällekäin, joitakin asioita on mahdotonta kertoa tyylikkäästi.

Ja lisää keikkoja. Taija Maatialan ja Harri Rantasen Yawnmovers-duon kanssa jamihenkinen veto Wanhassa Jokelassa. Treenaamme yhteisnumeroiksi That's Allright Maman ja Two More Bottles Of Winen ja on erittäin nastaa. Seuraavana aamuna viesti Taijalta: ääni on mennyt. Meidän pitäisi olla illalla yhteiskeikalla Valtimon Seiskassa ja sitä seuraavana päivänä Sydänkesän vihreiden niittyjen lauluäänityksessä Ylämyllyllä. Ilen Milking Machine, Milkkarit paikkaa Seiskassa. "Sitä tyttöä minä tulin kyllä kahtomaan", toteaa yksi mieskatsoja alakuloisena - illan molemmat orkesterit ovat Pohjois-Karjalan rumimpia miehiä täynnä.

Huikea yösaunominen Neitivirran rannalla Neitivirtafolkin keikan jälkeen. Pienten miesten Jäky Järnefeltin ja Juha Huhtasen sydämelliset fiittaukset heinäkuun keikoilla - Jäky ei suostu 5 laiskaa auringossa -coveriin, mutta Neilin Heart Of Gold treenataan. Hilpeä Viron reissu vanha tuttu Jake V-P:n varamiehenä. Ile saa paluumatkalla lempinimen Ilkka "Viking" Vartiainen. Hän palaa Suomeen sitkeästi Viking Linella, vaikka muu bändi matkustaa Tallinkin M/S Nordlandialla. Keikkavuosi päättyy Pyhäselän vankilassa Johnny Cash -tyyliin. Sinne on pakko treenata Tom Russellin ja Freukkareiden Lintumies, ja Folsom Prison Bluesinkin saa Ile vetäistä loppukeikan nostossa. Ykä on soittanut aiemmin Pienten miesten kanssa Sörkkarockissa, meille muille vankilaesiintyminen on ensimmäinen.

Silti jokainen bändistä oli sitä mieltä, että vuoden paras keikka soitettiin kesällä Chippewa Rangella Kiihtelysvaarassa. Soundi puisella terassilla oli hyvä, alla saunominen ja uinti Suuressa Hietajärvessä ja Chippewan texmex-safka. Neil Youngin Albuquerque, suomennoksenani Äänekoski, oli treenattu vain duona Ykän kanssa, mutta silti siitä soitettiin definitiivisen oloinen bändiversio. Juuri tällä keikalla Ykän dat-nauhuri ei toiminut. Ehkä on parempi, että jotkut hetket jäävät vain mieleen.


Juha Huhtanen fiittaa Joensuun Popkatu-festivaalin keikalla 16.07.2009. Kuva Janna Puumalainen.

Vuosien varrella olen huomannut, että bänditoiminta on siitä metkaa, että se synnyttää uusia lauluja, joko tarpeeseen tai muuten vaan inspiroiden. 1992 olin innoissani ensimmäisestä Jyväskylän opiskeluaikojen bändistäni Suuresta silmästä. Kävelin treeneistä Kortepohjasta Kauppakadun kotiini ja Kuu valehtelee tuli kuin itsestään. Kitarani Ibanez Ragtime lahjoitti siihen kivan riffinkin. Tammikuussa 2004 flow-tilanteessa Folklandia-risteilyllä Silja Europalla syntyy Venäjän tiet Folkswagenille. Edellisessä kuussa ilmestynyt Matkaselän asemalla -levy oli saanut hyvät kritiikit, oli suunta vahvasti eteenpäin. Jatkuvasti myöhemminkin, kun olen ollut musiikkihommista innoissani tai saanut jonkun (levy)projektin alta pois, purkautuvat tukokset ja pulpahtelee biisejä.
 
Vuosi 2009 antoi ladolle laulut Tex Willerin poika, Lähde länteen! ja Elän mun unelmaa. "Tex" sai inspiraation, kun tammikuussa, jälleen Folklandia-reissun jälkimainingeissa Tahvanaisen Timon autossa Ile paljasti, että on käynyt Laredossa, koska paikkakunta esiintyy Tex Willerissä. En ollut itse koskaan varsinaisesti Tex Willerin miehiä, enemmän Aku Ankan, Tintin, Asterixin ja Lucky Luken, mutta eläytyminen oli helppoa. Muutaman Texin hain kirjastosta...
 
Lähde länteen! tuli huhtikuussa. Vasta laulun valmistuttua hoksasin, että Kari Peitsamolla on kappale samasta sloganista, mutta muuta yhteistä kappaleilla ei ole sen enempää kuin Pet Shop Boysin Go Westin kanssa - Peitsamon matka tyssäsi jo Turkuun... Idea maailman ympäri kiertävästä siirtolaisesta oli ollut mielessä jo jonkin aikaa. Kappaleessa on Ladon kohdalla selkeitä symbolistisia ulottuvuuksia. Haetaan inspiraatiota lännestä, mutta kun länteen menee tarpeeksi pitkälle, niin ensin huomaa olevansa slaavilaisessa pitopöydässä ja sitten onkin kohta takapihallaan.

Elän mun unelmaa tuli huhtikuun lopun Valtimon keikan jälkeen kotiin ajaessa. Tietty stressi oli lauennut, kahden päivän vaiherikas Pohjois-Karjalan minirundi oli tehty ja Jake oli soittanut viimeisen Lato-keikkansa. Heitin Jaken rummut Even Stevenin treenikämpälle Reijolaan, miehen kotiinsa bändin pekuulikiitospullo repussaan ja menin Jokelaan yhdelle päiväoluelle kirjoittamaan biisin mielestä ylös. Kappale vaati niin ison annoksen Eltse Elorantaa kuin pystyin itselleni sallimaan, luonteelleni hieman vierasta minämuotoista suomipop-radioiskelmää. Itse kuulen lopputuloksesta kyllä Jackson Brownenkin: "Highways and dance halls, a good song takes you far..." Running On Empty oli suosikkilevyjäni lukioikäisenä.

And The Hits Just Keep On Comin'. Sellaisiakin biisejä syntyi vuonna 2009 kuin Menneet polvet ja 2-0, ensinmainittu Lynyrd Skynyrdin Kuopion-keikalta Pohjois-Karjalaan ajaessa, jälkimmäinen ihan vaan loppusetin perusrokkien tarpeesta. Ei näistä kuitenkaan enempää, kun eivät vielä jyvittyneet pitkäsoitolle.


Lauluntekoa mökillä toukokuussa 2009. Ismo Alanko lainasi tätä Landolaa yhdellä keikalla. Kuva SK.

Käännöksiä tein Ladolle 2008-2009 muutaman. Niiden tekeminen on kuin ristiranaa ratkoisi. Pitää löytää oikeat sanat ja saada ne toisiin mahtumaan. Käännöslupien heltiäminen ulkomaisilta tekijöiltä tai kustantajilta on herrassaan, joten aivan huvikseen en jaksa enää käännellä. Luulenpa esimerkiksi, että olisin vuosien varrella käännellyt Neil Youngia aika paljon enemmän, jos tietäisin että kappaleita voisi joskus saada levyllekin.

Haulikko-Mikko, Willie Nelsonin Shotgun Willie, ei tullut jumalaisesta inspiraatiosta, vaan omana tilaustyönä. Setti kaipasi rivakkaa peruskappaletta. Haulikko-Mikossa Ile pääsee näyttämään, kuinka rock 'n' roll irtoaa stilikalla.

Tom Russellin U.S. Steel on kuningasbiisi, jota Freukkarit tai Jytäjemmarit eivät jostain syystä olleet sovittaneet Suomen oloihin. Käännös Outokummun kupari valmistui kesällä. Olin kirjoittanut aiemmin levynkansitekstit Outokummun puhallinorkesterin levyyn, ja kaivosaihe jäi kiinnostamaan. Folkswagen oli saanut Russellilta käännösluvan Canadian Whiskeyyn, ja tiesin, että U.S. Steelin kääntäminenkään ei olisi turhaa. "It's great!!!!!", meilasi Russell Outokummun kuparin mp3-demosta. Mestareilta riittää pari sanaa. Niillä mennään monen loskaisen päivän läpi.

Meikäläisen lempi-dvd-katseltavaa pikku sihneessä on Highwaymenin live 90-luvun alusta. Teknisesti taltiointi ei ole mitenkään moderni, mutta karismaattiset äijät ovat vielä eläviä ja vedossaan ja biiseissä ei ole valittamista. Suurimpia keikoillakäymättömyysmokiani on, että en nähnyt Highwaymeniä 90-luvulla Turussa. Dvd:n taas kerran pyöriessä juohtui mieleen, että Mamas Don't Let Your Babies Grow Up To Be Cowboys pitäisi rohjeta yrittää kääntää. Kolmijakoista ei ole setissä muutenkaan liikaa. Äidit, älkää kasvattako pojista muusikoita sai ensi-illan Valtimon-keikalla marraskuussa. Pidän erityisesti toisen säkeistön alusta. Kylmällä kaljalla skoolaaminen sydäntalven keikkareissuilla ja maalaisravintoloiden ruusut ovat... Totta.

Ile ehdotti, että Bob Wills Is Still The King kannattaisi kääntää "Olavi Virta on vielä kuningas" -tyyppisesti. Sain muokattua version Virran Ola hallitsee, joka meni tavullisesti oikein, mutta jäi vielä hieman vaisuksi. Siellä se odottelee keskeneräisten laulujen mapissa, kuten myös Valtimon ruusu, Pocon Rose Of Cimarron. "Kukkii kesäaikaan / ruusu Valtimon..."

Lähde länteen, nuori mies!

Pyhäselän vangeille soitetun joululahjakeikan jälkeen Huojuvan ladon keikkatoiminta pysäytettiin puoleksi vuodeksi. Ruvettiin keskittymään albumin tekemiseen. Samalla rupesin myymään levynjulkaisukiertuetta loppukeväälle-alkukesälle. Kuulostaa ammattimaiselta, vaikka todellista ammattilaisuutta olisi tietysti se, että keikat myisi joku, joka tekee sitä ammatikseen. Tähän ikään olen joka tapauksessa nähnyt tarpeeksi tapauksia, joissa luodaan suurina taiteilijoina länsimaisen musiikin merkkiteoksia ja sitten jäädään kotiin odottelemaan, että maailma tulee hakemaan keikoille. Ei se tule.

Lähde länteen! -työnimen saaneen albumin demovaihe oli professionaalimpi kuin missään aikaisemmassa yhtyeessäni. Ykä oli ostanut pari hyvää mikkiä ja uuden äänityssoftan läppäriinsä. Teimme käytännössä jokaisesta albumille jyvitetystä kappaleesta moniraitademot. Livepohjat basso-rummut-akustinen kitara taltioitiin stereoparilla, ja niiden päälle rakennettiin laulut ja kielisoitinten päällesoitot.

Lähestymistavasta oli ehdottomasti hyötyä. Nyt esimerkiksi rumpali kuuli, minkälainen kitaravalli on tulossa Saattue Murmanskiin draivikasta rumpuraitaa huutamaan, vaikka pohjasoitossa studiossa olisi luureissa vain basso ja akustinen kitara. Ykä sovitti useita hienoja lisäinstrumentaatioita esimerkiksi Elän mun unelmaahan ja Outokummun kupariin. Lähde länteen! muuttui ehkä eniten sovitusprosessissa. Kappaleesta ei sinänsä ollut epäselvyyttä, yleisö lauloi sen kertosäkeessä mukana jo ensimmäisillä keikoilla, mutta perussutikomppi todettiin jotenkin tylsäksi. Rumpuja ruuvattiin Poguesin ensimmäisen lp:n irkkupunkin suuntaan ja tempoa nopeutettiin.


Lähde länteen! -studiotyöskentely alkamassa Pilfinkissä tammikuussa 2010. Äänimies Teemu Sinkko puikoissa. Kuva Veli-Pekka Kinnunen

Kaksi kappaletta päätettiin ottaa albumille aiemmilta pikkulevyjulkaisuilta, Hullu suomenhevonen ja Sydänkesän vihreät niityt. Ne oltaisiin periaatteessa voitu soittaa uusiksi V-P:n kanssa, jos oltaisiin rikkaita ja studioaikaa olisi rajattomasti, mutta näin saataisiin levyn juureksi kymmenen minuuttia, joka olisi julkaisukelpoista pikkupäivityksin, lead-vokaalit halusin laulaa paremmin.

Ainut kappale, jonka sovituksesta käytiin enempää yhtyeen sisäistä kädenvääntöä, oli Syvärin jouluyö. Se sovitettiin treeneissä alun alkujaan Tom Russell Band / Freukkarit -tyyliin nopeahkoksi rockiksi. Sovitus on hyvä ja ansaitsee tulla joskus taltioiduksi vaikka singlen bonusraidaksi, mutta itse kuulin kappaleen tällä levykokonaisuudella päätösballadina ilman rumpuja, ajatukset korsuihin vievällä haitarilla ryyditettynä.

Äänityspäiviä albumille saatiin Pilfink-studiolta viikko, joka ylitettiin kahdella vuorokaudella. Tätä kirjoittaessa miksausprosessi on vielä kesken, mutta tuntuu, että aika kova kiekko on valmistumassa. Niin montaa albumia olen ollut tekemässä Folkswagenin ja Tuhatkaunon jäsenenä, etten elättele epärealistisia haaveita "menestymisestä", mitä se sitten ikinä onkaan, mutta semmoinen kutina on matkan varrella ja tähänastisilla Lato-keikoilla tullut, että tämänkaltaiselle musiikille on kuulijoita, jos heidät vain tavoitettaisiin. Harva suomalainen vääntää tällä hetkellä historiallisia tarinalauluja... Härmäkantrigenressä Freukkarit ei taas ole tehnyt uutta pitkäsoittoa moneen vuoteen, ja heidän poikiaanhan tässä kieltämättä ollaan, jos kohta muutaman muunkin.

En kerta kaikkiaan osaisi tehdä parempia kappaleita kuin vaikka Syvärin jouluyö tai Saattue Murmanskiin. Ja jos ne eivät ole tarpeeksi hyviä, niin on Lähde länteen! -levyllä muutama hyvä coverikin, kuten genreen kuuluu - perinteessä uidaan. Luotan Teemun äänitys- ja miksaustaitoihin, pojat soittavat komeasti. Hienoja vierailuosuuksiakin kuullaan. Jaana Raivio veti Elän mun unelmaahan juuri sitä mitä tilattiinkin - niin kuin Nicolette Larson Already Onella tai Rosemary Butler Running On Emptyllä. Oli tunteellinen paikka, kun Arto Tarkkonen soitti haitarilla "lumi verhoaa maan" -heleitä Syväriin tai Pihasoittajien Kyösti Pärssinen saapui junalla vanhaan kotikaupunkiinsa Joensuuhun pelkästään levyllämme vieraillakseen. Hän on ylittänyt 60-luvulla Atlantin kahteen suuntaan vaihto-oppilasreissullaan ja lisää Lähde länteen! -biisiin hienon historiallisen kerroksen.


Kyösti Pärssinen tuo levylle Love Records -tuulahduksen - tinapilli Lähde länteen! -biisissä. Kuva SK.

Ile on jokakeväisellä Amerikan-matkallaan. Kun hän palaa kotimaahan, alkavat treenit. Toukokuussa aletaan nähdä, mitä muu maailma levystä tykkää, ja miten laulut alkavat elää levynjälkeistä aikaa konserttioloissa.

Neitivirtafolkin jälkeen aion taas saunoa koko yön, ja Viron kesäreissukin on taas luvassa. Siitä ei voi todeta kuin Simpauttajan Impan sanoin, että "voehyväihmekuitennii". Ne edelliseltä Viron-reissulta yli jääneet makkarat ovatkin tekeytyneet somimmoilleen Renun takakontissa. Ostettiin ne Viljandista Hanilassa grillattaviksi, mutta ei sitten ehitty, kun oli niin paljon muuta tähellistä siinä.

 




Elokuu 2009, tetriksenpeluuta Tarton Tampere-majan takapihalla. Vain yksi sukka jäi mahtumatta. Kuvat SK.

Tarina jatkuu,
mutta Renault Kangoo-,
keikkabussi- vai lentokonekokoluokassa,
sen päätätte te,
rakkaat lukijat ja levynostajat!